Luettua helmi-maalis-huhti-touko-kesäkuussa 2006 (tähän listaan voi aina lisätä tekeillä olevan grd:ni lähdeluettelon):

Marguerite Duras: Jokapäiväinen elämä

"Ihastui Durasin teoksiin, ennen kaikkea hänen kieleensä ja ääneensä, jo useampi vuosi sitten. Hyvät tuli luettua silloin (tärkeimpänä Lol. V. Steinin elämä). Tämä teos sen sijaan ei vakuuta. Nimeä saaneen alkoholistitaiteilijan henkilökohtaista, mutta turhaa tilitystä. Paperille printattua blogia siis."

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

"Kotikirjahyllystä poimittuna ilahduttavana uusintana. Tismalleen samasta aiheesta kuin edellinen: nimeä saaneen alkoholistitaiteilijan henkilökohtaista, mutta tälle kertaa ei turhaa, tilitystä. Mikä tekeekään sen eron?"

Paavo Haavikko: Kullervon tarina

"Joitakin viikkoja sitten oli Hesarissa juttu Paavo Haavikon ja hevimuusikon kohtaamisesta Kullervon tarinan tiimoilta. Sai minut tarttumaan teokseen, jota olen vältellyt Kalevala-aiheen takia (Kalevala on pelottava!), vaikka Haavikko on tällä hetkellä minulle ehkä tärkein kirjailija. (No, en niitä kaikkia näytelmiäkään ole lukenut, enkä Rauta-aikaa, joka on kyllä tuossa pinossa, eli tulossa tällekin listalle, ja josta Kullervon tarina on itse asiassa viimeinen osa). Kullervon osa oli suru, sääli ja häpeä. Ja Paavo osaa kirjoittaa niin, että välillä joutuu pysähtymään."

Asko Sahlberg: Yhdyntä

"Sahlbergin seitsemäs teos ja ensimmäinen, josta minä vasta todella kiinnostuin. Koskettava rajaus ja rakenne (voiko kukaan muu kuin kirjallisuudentutkija sanoa noin?). Mutta Axelin sijaan olisi kommentoiva kertoja saanut kuolla. Ei tässä tarvita päälle puhuvaa etäännyttäjää."

Ingmar Bergman: Sunnuntailapsi

"Tässä huomasi todella, mitä tarkoittaa (elo)kuvallinen kerronta! Pun elämänpiirin, Dahlbergin talon, perheen ihmiset ja muun näkee, siis näkee. Lainassa kirjastosta myös ruotsinkielisenä kuunnelmana kevään akateemista koitosta varten. Kun kuulet tämän äänen -bling- tiedät että on aika kääntää sivua."

Paavo Haavikko: Rauta-aika

Ei voi kuin hengittää. Haavikon kieltä ja muunneltua suomalaista kansantarustoa, jolla on hyvin vähän ja hyvin paljon tekemistä suomalaisen kasantaruston kanssa (juuri nyt Kalevala on minulle yhtä kuin Rauta-aika, mikä ei kulttuurillisen tietämyksen kannalta ole kai kovin hyvä asia). Elokuvaversiota Rauta-ajasta en ole nähnyt, mutta kirja! Kolmea pelätään, kolmea tavoitellaan, kolmea koetaan. Kuolemaa, köyhyyttä ja rakkautta.

"Satavat lehdet maahan, ja lumi, monta kertaa, silmin

nähden, koettaa sokea mies, joku, lumen lämpöä.

-Lumi on lämmintä, sanoo.

Miehen käsi, lumella, lunta vasten, sitä tunnusteleva.

Kenen, en tiedä, en sano.

Siinä kaikki."

(Haavikko 1982, 250)      

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Jotenkin olen Joenpeltoakin vältellyt, vierastanut sitä eeppisen ihmiskuvauksen aavistusta, joka minulla on hänen tuotannostaan ollut. Joenpeltoon törmää kuitenkin aina, kun modernistejamme kirjallisuushistorioissa ja muissa käsitellään, ja ennen kaikkea Joenpelto oli yksi Tuomas Anhavan suojateista. Joten täytyihän siihen tutustua. Juuri Vetää kaikista ovista on teos, jonka kirjoittamisessa Anhava on ollut vahvasti läsnä. Ja joko on niin, että Anhavan käden ääni näkyy ja minä oikeastaan pidän siitä, tai sitten minulla ja Anhavalla on vain erityisen samanlainen kirjallisuuskäsitys ja -maku. Vetää kaikista ovista imaisi minut nimittäin niin mukaansa, että iltakävelyltäkin oli tultava aikaisemmin kotiin vain jotta pääsisi pian lukemaan kesken olevaa Joenpeltoa! (Tosin myös pakkasta oli yli 20 astetta.) Vetää kaikista ovista aloitti trilogian, jonka seuraava osa kuuluu ehdottomasti kevään lukusuunnitelmiini. Kirja oli taiteellisestikin tasokas ja osuva, mutta myös sillä tapaa jouhevan viihteellinen, että sitä lukiessa erinomaisesti iltaisin irrottautui grd:n teon aihelmista ja ongelmista.

Astrid Lindgren: Madicken

Den här boken tyckte jag (eller min mamma?) om över 20 år sedan. Alltjämt är den bra. Madickens och Lisabets idyllisk barndom i Junibacken lungade mig, fast där hände många äventyret och infalls... Men det mindes jag inte att boken handlar så mycket om religioniska frågor! (Det syns: jag är på en kurs i akademisk svenska..)

***

Huolestuttavan harvaa päivittämistä tällä sivulla, mutta en ole yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan yhtään kirjaa sillä tavoin, että sillä olisi ollut tänne pääsyä. Grd:a kai tehnyt ja niitä kirjoja lukenut...? Mutta nyt, vihdoin 7.5.2006, jotain erinomaista:

Catharina Gripenberg: Sinä siellä kaukana näytät tutulta (suom. Kristiina Lähde)

Runoutta kansan keskuuteen tuovan Runoraadin kautta olen kerran, aikaa sitten jo kuullut tätä suomenruotsalaista (?) runoilijaa, jonka lavaesiintyminen on niittänyt mainetta jo pelkästään sekin. Harvinaista onkin, että loistava lavarunous toimii myös tekstinä. Mutta tämä toimii ja vieläpä kaappaa mukaansa niin, ettei kirjaa malta laskea kädestään vaan aina on luettava vielä yksi. Gripenbergin runo vaikuttaa minuun harvinaisesti myös siksi, että se on tyystin erilaista kuin oma poetiikkani. Eräs kirjallinen paheeni on liiallinen rajallisuus, johon Sinä siellä kaukana näytät tutulta tuo virkistävän kurkistusaukon aidan tuolle puolen (jossa ruoho On vihreämpää). Melkein tekisi mieli tunkeutua aukosta vapauteen.., ja pitäisi. Gripenbergin yllättävien, hauskojen, traagisten ja oivaltavien kuvien, kirjeiden ja kertojen kulussa hienointa (niin kuin runoudess usein) on upeasti etenevä, omanlaisenaan hypähtelevä rytmi. Kolmas harvinaisuus siinä että luen ja kehun kyseistä teosta on se, että se on käännös. Kun sanon pitäväni Gripenbergin kielen rytmistä, enkö oikeastaan tarkoita pitäväni Kristiina Lähteen kielen rytmistä. Tämä vaivaa minua vieraskielisessä kirjallisuudessa, jota en alkuperäiskielelläkään yleensä tavoita. Rajallisuuteni kotimaiseen kirjallisuuteen olen hyväksynyt, mutta onhan Gripenbergkin kotimaista. Harvinainen helmi minun Luettua-hyllyssäni kuitenkin.

[...] Jos sen sijaan päädyt karhuemon ja karhun väliin: / Älä liiku. / Napita auki rintakehäsi ja laske vapaiksi ne, joita rakastat. / Jos juokset lähimmälle talolle: toivokaamme että joku / avaa tuuletusikkunan ja huutaa että sinun pitää pysähtyä / koska karhu aukoo kitaansa alle metrin etäisyydellä hupustasi. / Kun talvi tulee, voitte palata ja ravistella kuusenlatvoista / alas ne joita rakastit.

Ulla-Maija Aaltonen: Kuttu ja kutunpito

(10.5.06) Pitkäaikainen lempikirjani, jonka ääressä haaveilla Oikeasta Elämästä (en ole varma voiko sellaista elää ilman vuohta, ja taloa, ja puutarhaa, ja metsäpolkua). Teen viitomakielenkurssille asiateksti-käännöstä ja mietin kuinka viittoa "märehtijä" tai "kerppu". Bää-ää!

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä

(9.6.06) Trilogian ensimmäistä osaa hehkutin avoimesti tuossa aiemmin keväällä. Toinen osa ei ehkä yllä aivan samaan, en esimerkiksi enää puhuisi "teoksen taiteellisesta tasosta". Viihdytti se silti, ja mahdollisti eläytymisen kaksikymmenluvun suomalaisen pikkukauppalan elämänmenoon ja ihmisiin, jotka olivat tulleet jo edellisessä osassa tutuiksi ja miltei läheisiksi. Teoksen ajankuvan mielenkiintoisuus piti otteessaan, ja Anjan elämän vastentahtoinen pyristely ei voinut olla koskettamatta. Mutta pinnalliseksi teoksen ihmisetkin lopulta valitettavasti jäivät. Kokemus oli vähän kuin olisi teeveetä katsonut, joskaan sieltä ei koskaan tulisi näin hyvää ohjelmaa.

Etten unohtaisi, niin luettua on kesäkuumalla tullut:

Vilja-Tuulia Huotarisen Sakset kädessä ei saa juosta toisen kerran uudelleen. Juuri ennen vaellukselle lähtöä kauniin-julmasta runokokoelmasta tarttui matkaan säepari: "Voi nostaa vihreän rinkan selkään / vähemmän se painaa kuin omat hartiat" 

Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä. Nurmijärven rosvot kantavimpana teemana. Yleensä niin arvostamani Meren kieli ei toimi tässä, lauseet väliin kuin virheitä. Aleksiskaan ei hahmotu, muuttaa vain paikasta toiseen -tärkeää tietysti sekin.

Aila Meriluodon Miehen muotoinen aukko, jossa yli 80-vuotias Meriluoto on väliin tytönhupsu vain ja parivuoteen toinen puoli hyvinhyvin tyhjä, (juuri siksi koska sinä olet siinä vielä).

Emma Puikkosen Näköala. Identiteettin etsintää nuorille aikuisille. Pidän Puikkosen paikoin lyyrisyyttä tavoittelevista lauseista kovin.

Johanna Venhon Yhtä juhlaa. Keväällä Linnunlaulun runoklubilla kuulemani Venhon vastustamattomasti etenevä runoelma on luettunakin kuin "metsänpeitto" ikään. Tulee hyvä olo, kun "pojat on pesty kamomillasaippualla", ei sille voi mitään.

Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen, joka tarttui kirjastosta käteeni eikä lähtenyt irti, vaikka en Härkösen ystävä niin olekaan. Synnytyksen jälkeinen masennus on kenties masennuksista julmin.

Heinäkuussa, epäjärjestyksessä:

Maria Peura: On rakkautes ääretön. Mestariteos, ja vieläpä esikoinen. Niin kaamea ja satuttava kohtalontarina, niin herkästi ja taidolla kirjoitettu. Saa heittämään kirjan käsitään inhoten, mutta pakottaa lukemaan loppuun itkien.

Osmo Tammisalo: Rakkauden evoluutio. Selailen, mutta tulen surulliseksi tosiasioista, joita ei ole verhottu kaunokirjalliseen, ei edes läpinäkyvään valoon.

Anna Maria Mäki: Suljetun paikan lumo. Yksinkertaisesti ei hyvä. Aivan liian helppoa arkea, jonka nyrjäyttäminen ei oikein luonnistu.

Runoilija-leirikokkina kulttuurileirillä Metsäpirtillä. Ruokarunoina seuraavia teoksia, joista Aronpuro osoittautuu antoisimaksi. Tuomas Anhava: Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, Anja Erämaja: Laulajan paperit, Kari Aronpuro: Gathandu, Johanna Venho: Yhtä juhlaa

Volter Kilpi: Kirkolle. Aloitan lukemisen mahtavasti tullessamme täysin myötäisessä virsikirjalla Ströömiä alas, kovaa, lähes 8 solmun vauhtia ja ohittaessamme Kustavin maisemia ja Alastalon keltaisen lukaalin. Mutta ei vain sopeudu minun hengitykseni rytmi tähän uskomattomaan kieleen. Jää kesken, hengästyttää.

Paavo Rintala: Pojat. "Kuvia" tosiaan, niin kuin alaotsikkona mainitaankin. Voi lukea vähän ja taas lisää, mutta mitään suurempaa ei synny. Oulun murre alkaa soimaan korvissa ja sota-aika raottautuu taas hiukan. Kaunokirjallisuudesta minä historiani hahmotan, sen vähän ja hämärän.

Elokuu.

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä. Kirja on usein silloin onnistunut kun se viimeisillä lauseillaan vetää yhteen kokonaisuuden, ja silloin todella kun se tapahtuu sarjan kolmannessa ja viimeisessä teoksessa. Trilogia päättyy toteamukseen ajan ja ihmisen suhteesta, ennen kaikkea erosta. Ihmisellä on tunteet, ilonsa, surunsa, hätänsä ja hoppunsa, mutta ajalla ei. Sillä ei ole muistia eikä tunteita. Aika on kuulasta ja järkähtämätöntä. Se hallitsee suurempaa kokonaisuutta, ihmisellä on vain omansa, nopea ja lyhyt. Ja tästä Joenpelto on koko ajan kirjoittanut (lupaa kysymättä) ajasta, joka kulkee, kylästä, joka kasvaa ja sen ihmisistä, joista jokainen on vain yksi. Ajan kuljettua he ovat tarina, tässä tapauksessa varsin hyvä romaanitrilogia.

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari. Hauru on merkillinen ja kategorioita kaihtava kirjailija, ja jo siksi arvostettava. Tyhjien sielujen saari ei kuitenkaan vakuuttanut. Lainatessani sitä Jyväskylän kaupungin kirjaston uutuushyllystä (erinomainen puolukkapaikka) olin ilahduksissani, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat (sitä nimeltä mainitsematta) Seilin saarelle. Paikan kyllä tunnistaa historiastaan. Mutta kirja oli nimensä veroinen, tyhjä sielu.

Pirkko Saisio: Voimattomuus. Tunnottomuus-näytelmää en käynt katsomassa, mutta kirja oli itsessään niin intensiivinen, että kävi näyttämökokemuksesta. Saision tapa sekoittaa draaman ja proosan keinoja on jollain tapaa ihanan lyyrinen. Ja teoksen maailmankuva niin autuaan porvarillinen. (Kyyneliin saakka katsoin kuitenkin kuvaa laiturilla seisovista ihmisistä.) Mutta oliko loppu jätetty liian avoimeksi, kertoja paennut paikalta hiukan liian aikaisin? 

Veijo Meri: Sata metriä korkeat kirjaimet. Meren dialoginovelleissa ei ole mitään turhaa, ja kaiken mitä niissä on, Meri hallitsee täydellisesti. Meri on niitä kirjailijoita, joita lukiessa tyrskii naurua aivan yht`äkkiä ja sitten jo uudestaan. Yllättävä, oivaltava, älykäs ja koominen, traaginenkin, sekoittuvat niin vinhaan aina eteenpäin kulkevaksi tekstin juoksuksi, että lujaa on juostava perässä. Teksti lyö kipinää. Mielenkiintoinen lisä Meren novellihahmoihin on "Päiväni" dialogin minä, ilmeisen omakuvallinen kirjailija.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies. Ruotsiin talvisodan aikaan lähetetyn lapsen kasvutarina, joka kulkee pettymyksestä ja hylkäyksestä toiseen. Silti ihmisessä tuntuu olevan voimaa, kun elettävä on.Yksinkertaisin kerronnallisin keinoin, kuin läpinäkyvän kielen avulla Meriluoto tavoittaa päähenkilönsä juurettomuuden, jonka paljaana haavana on sotalapsen menneisyys. Teos on "puhtaasti sepitteellinen", vaikka antaa ymmärtää taustalla olevan todellisten sotalasten kokemusten antamat virikkeet.

Matti Pulkkinen: Ja pesäpuu itki. "70-luvun merkittävin esikoisteos" lukee Gummeruksen "BestBooks"-painoksen kannessa. Epäilyttävää. Voidaanko tosiaankin 10 vuoden ajalta nostaa yksi esikoisteos ylitse muiden? Koska äkkiseltään mieleeni ei tule muita 70-luvun esikoisia (epäilyttävää sekin) täytyy asia tarkistaa auktoritäärisestä (epäilyttävää!) Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiasta. Sen loppuun kerättyyn "vuositaulukkoon" ovat päätyneet Pulkkisen teoksen lisäksi 70-luvun proosaesikoisista Tuurin Asioiden suhteet ja Lauantaina illalla (1971), Turusen Simpauttaja (1973), Saision Elämänmenoa (1975), Hannu Ahon Saara (1977) ja Pitkäsen Kenraali kulkee keskellä (1978). Näistä olen lukenut ilmeisesti vain Saision, joka oli kyllä ainakin hyvä. Mutta tämä Ja pesäpuu itki. Tämä on Todella Hyvä. Niin, että ei Gummeruksen myyntipuhe ihan pieleen mene, vaikka epäilyttävä onkin. Jälleen ollaan ajassa, joka minua kiehtoo, Suomen sota-ajassa ja yhteiskunnan murroksessa. Monitasoisessa teoksessa katsotaan myös mistä tähän on tultu, ollaan erämaakylässä 1900-luvun alussa, mutta kylän eristyneisyyden takia kenties vielä kauempana. Helsingissä löydetään ahdistus ja psykoanalyysi, kotikylässä hierotaan parantajan käsin saunassa paha henki pois. Rakenteen ajoittainen hajanuus ei kenties tee teokselle hallaa. Se pitää lukijan vireillä. On osattava ottaa huomioon yhtä aikaa mennyt ja tuleva, kotikylä ja Helsinki, kumpikin kaukana ihmisestä itsestään. Ja kipeät ovat tiet kylästä kaupunkiin, kipeät ihmisen askeleet.

Olli Jalonen: Hitaasti kudotut nopeat hetket. Kirjoittamisen assosiaatioista 1900-luvun suomalaisessa proosassa. Opettavainen kirjoitelma, josta voi nähdä: ei näin. Tämä ei ole väitöskirja. Tulkoon selväksi, että Jalonen on eräs suuresti arvostamiani nykykirjailijoita, lemppari oikein. Mutta tiedettä hän ei ilmeisesti osaa tai halua tehdä. Jo teoksen (joka siis on tänä kesänä Tampereella hyväksytty väitöskirja!) alussa jää assosiaatio määrittelemättä niin, että sitä olisi mahdollista anlysoida. Minulle jää esimerkiksi täysin käsittämättä miten se voidaan suoraan yhdistää tihentymään. Ja sitten jos kyseessä pitäisi vielä olla nimenomaan kirjoittamisen assosiaatio.. Se olisi mielenkiintoinen tutkimuksen kohde kyllä. Mutta Olli hyvä, pitäsi eritellä mitä se tarkoittaa! Aineistona Jalosella on "vuosisadan lukukirja", eli 100 kotimaista proosateosta 1900.luvun jokaiselta vuodelta. Vaikuttavaa. Mutta väitöskirjassaan Jalonen ainoastaan ottaa näistä teoksista sitaatteja (jotka ovat muuten väärin typottu, ei sisennyksiä..), kuten myös niiden arvosteluista ja Ritva Haavikon toimittamasta Miten kirjani ovat syntyneet sarjasta. Siinä se sitten on, se väitöskirja. Ei minkäänlaista analyysia, vain lyyrisen oloisia omakeksimiä termejä, metaforia ja tilitystä omista lapsuuden muistoista! Aivan uskomatonta (etenkin kun väitöskirjan toinen esitarkastaja on oman grd:ni ohjaaja.. hrrr..). Teos tulee kyllä luetuksi, mikäli sen ottaa Jalosen henkilökohtaisena pohdintana, joka ei pääse alkua pidemmälle, tai peräti näppäränä 100:n viime vuosisadan kanonisoidun teoksen esittelynä. Kieli on miellyttävää, ei lainkaan akateemista. Räsymattojen kutomisesta puhutaan niin, että tekisi mieli itsekin kokeilla, kutoa paukuttaa. Jalonen mainitsee useaan otteeseen, kuinka aihe on kytenyt hänellä 20 vuotta. Eikä syyttä. Omasta mielestäni kirjoittamisen assosiaatiot kuulostavat mielenkiintoisilta. Mutta miten niitä voi tavoittaa? Tekstiesimerkkejä analysoimalla? Kenties? Mutta sitten pitää analysoida. Ja päätyä johonkin muuhun, kuin mihin Jalonen päätyy. Se on teoksessa ehkä järkyttävintä. Sen suorasanainen yhteenveto on, että mitä assosiatiivisempia teokset ovat, sen parempia. Tämä ei ole kirjallisuudentutkimusta. (Markku G. Soikkeli, kirjallisuuspiiriemme väsymätön piiskaaja ja oudon ilman lintu antaa oman sanansa niin teoksesta kuin itse väitöstilaisuudesta.)